En ratsasta enää. En enään omista hevosta. Ettan on nyt ollut minun pikkusiskon omistuksessa jo pari viikkoa. Hevoset muutivat äskettäin toiselle tallille.
Mutta miksi? Miksi tässä piti käydä näin?
Ja oikeastaan minulla ei ole siihen vastausta. En tiedä mitä tapahtui, mutta oikastaan jo viime vuoden puolella minun kiinnostus ja motivaatio ratsastamiseen alkoi hitaasti haihtumaan. Ajattelin ensin että se oli ihan normaalia, minulla on ollut oikeastaan niin kauan kuin muistan aina talvella innostuksen puute niin ratsastukseen kuin blogiin, etenkin uuden vuoden alussa. Talvi tuli ja meni, kevät tuli ja meni sekä kesäkin vilahti ohi. En löytänyt sitä mitä etsin. Innostus hevosiin, mikä on ollut minussa kaksivuotiaasta asti oli täysin poissa. Sen tilalla on vain pohjaton kuoppa täynnä kaukaisia muistoja sekä unohettuja unelmia.
En enää edes muista viime kertaa kun olisin ratsastanut. Se oli ainakin ennen minun rippileiriä, joka alkoi heinäkuun viimeinen pävä. Ennen sitä ratsastin ainoastaan kaksi kertaa viikossa, yhden este ja yhden koulutunnin. Kun tulin kotiin leiriltä niin minulle ilmoitettiin että en tarvitse enää ratsastaa. Ja se oli minulle helpotus, minun ei itse tarvinnut tehdä sitä päätöstä että lopettaisin ratsastuksen, vaikka se ajatus oli ollut mielessäni jo vaikka kuinka kauan.
Minun on vaikea ymmärtää mitä tapahtui. Vuosi sitten Ettan oli juuri tullut minulle ja treenasin sinä toivossa että pääsisin vihdoinkin korkeimmille radoille, isommille areenoille. Tuntui siltä että olisin viimeiset kolme vuotta seissyt paikoillani enkä päässyt yhtään kehittymän esteratsastuskessa, ja nyt minulla oli hieno hevonen ja kaikki mahdollisuukset mitä olin aina toivonut. Pieneatä sti unelmani oli ollut että omistaisin estehevosen jolla kilpailisin korkeissa luokissa. Sen unelman toteuttaminen oli melkein käden ulottuvilla. Nyt kaikki oli vain kiinni minusta.
Vuoden alussa saimme yhdessä Ettanin kanssa meidän ensimmäisen sijoituksen. Kuudes sija Ainossa 90cm luokasta. Silloin en tiennyt ett siitä tulisi myös minun ja Ettanin viimeinen sijoitus. Ja vaika kuinka sitä toivoisinkin, niin tiedän, että en tule palaamaan ratsastuksen pariin, en ainakaan moneen, moneen vuoteen.
Hyppäsin Ettanin kanssa minun ensimmäisen 90-100cm luokan, josta ei edes ole blogissa postausta, sillä en enää jaksanut tänne kirjoittaa, motivaatio oli ihan pohjassa jo siinä vaiheessa. Muistan että en olisi yhtään halunnut edes mennä kisoihin. Se oli ensimmäinen kerta kun en oikeasti halunnut mennä kisaamaan. Kilpaileminen oli ollut minulle parasta koko ratsastuksessa. Se kilpailu jäikin viimeiseksi. Olisipa edes mennyt hyvin. Saatiin yksi pudotus, perusradan viimeiseltä. Ja muutenkaan radan jälkeen ei ollut mitenkään hyvä mieli.
Sen jälkeen vanhempani sanoivat että minun ei tarvitse kilpailla jos en halua, mutta minulla pitää olla joku liikuntaharrastus joten jatkoin kuitenkin rastastusta. Ensin viisi kertaa viikossa, sitten se väheni vähenemistään ja ennen täysin lopettamista ratsastin vain kaksi kertaa viikossa. Ne viimeiset kuukaudet kun ratsastin niin se tuntui todella turhanpäiväiseltä. En halunnut enää käydä estetunneilla, ne olivat pahin osa viikosta. Silloin tiesin että en tule lähiäikoina saamaan motivaatiota ratsastukseen takaisin. Esteratsastus on aina ollu minulle kaikista tärkein asia. Ja nyt kun en edes halunnut kilpailla, tuntui siltä että millään ei ollut enää tarkoitusta. Koko harrastus oli pelkkää ajan ja rahan haaskausta.
Pahinta tässä kaikessa on se, että tunttuu siltä kuin olisin pettänyt kaikki tuntevani ihmiset. Kaikki jotka käytti aikaa ja rahaa siinä toivossa että pystyisin saavuttamaan unelmani. Jotka tekivät kaiken tämän vain minun vuokseni. Jotta saisin ne mahdollisuudet joista aina olin unelmoinut. Jotta voisin olla onnellinen. Ja minä petin heidät.
Ehkä meidän ei ikinä olisi pitänyt ostaa Ettania. Ettan on ihanin ja hienoin hevonen minä olen koskaan nähnyt. Ja se on edelleen elämäni hevonen. En tule koskaan tapaamaan samanlaista kun se. Mutta mikä idea siinä oli, että löysin minulle täydellisen hevosen kun kuitenkin vuosi sen oston jälkeen kaikki motivatio rastastukseen on kadonnut. Se ei ollut Ettanin syy, se ei tehnyt mitään väärin.
Ja minun on nyt pakko lisätä tämäkin tarina vielä tähän. Silloin kun ratsastin Ettanilla ensimmäistä kertaa ja olimme lähdössä sieltä tallilta kotiin, niin sen hetkinen lempikappaleeni, Alan Walkerin Faded soi radiosta. Sama kappale soi silloin kun ratsastin Silverin kanssa Helppo B radan jonka sitten voitin. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen luokanvoittoni koskaan. Vaikka radalta poistuessa minä itkin, koska rata oli mielestäni mennyt niin huonosti. Ja se oli ainoa kerta kun itkin radan jälkeen, enkä muutenkaan itke todellakaan yleensä. Siinä tosin sitten kävikin niin että voitimme luokan Silverin kanssa, ja olin teittysti ensimmäisestä voitostani iloinen. Sama kappale soi radiosta tallissa myös kun toisen kerran kävimme katsomassa Ettania ennen kun ostimme sen. Tämä koko kappalejuttu silloin mielestäni hauska juttu, ja en olisi muuten huomannut, mutta koska se oli silloinen lempikappaleeni niin huomasin että se tuli radiosta. ’Lempikappaleeni soi kolmella tärkeällä hetkelllä’
Ironista tässä on kuitenkin se, että kun kuuntelee sanoja, ne eivät ole mitenkän iloisia. Voisin hyvinkin sanoa että ne kuvailevat aika täydellisesti se miltä minusta on tuntunut nyt jo monta kuukautta. Enkä edes pysty enää kuunnella sitä kappaletta. En vain pysty, se tuo mieleeni juurikin ne särkyneet unelmat ja pettyneet ihmiset.
En tiedä miksi tämän piti tapahtua juuri nyt. Miksi en lopettanut silloin kuin Ian, ensimmäinen hevosemme kuoli? Tai silloin kun en enää pystynyt etenemään Silverillä esteillä, ja meillä ei ollut mahjdollisuutta ostaa toista ponia/hevosta? Miksi juuri silloin kun minulla on allani potentiaalinen hevonen, joka kaiken lisäksi on kaikkea mistä olen unelmoinut. Juuri silloin kun minulla on kaikki mahdollisuukset päästä sinne mihin olen koko ikäni unelmoinut? Nyt kuin myös blogin kanssa alkoi mennä hyvin ja aloin saamaan enemän lukijota?
Asia joka minua eniten mitetityttää on se, miksi tämä innostus lopahti. Mikä syy on siihen? Ja tiedän että se on yleistä että juurikin teini-ikäiset lopettavat harrastuksensa. "Elämään tulee niin paljon kaikkea jännittävämpää ja niin paljon tapahtuu". Niinhän sitä sanotaan. Tämä ei kylläkään pidä paikkaansa minun tapauksessani. Olen kyllä muuttunut siitä kuin aloitin yläasteen, mutta eniten ajattelutapani sekä itseluottamukseni on muuttunut. Ja itseluottamus on vain noussut, samalla kun olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Mutta ei minun elämän ole tullut mitään jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin mitä ratsastus minulle oli.
Vuosi sitten en pystynyt käsittämään miten jotkut nuoret lahjakkaat ratsastajat, jotka tosin olivat jo korkealla tasolla, pystyivät vain myymään hevosensa ja lopettamaan ratsastus. Se tuntui minulle niin kaukaiselta ajatukselta, ’en ikinä pystyisi tehdä niin’. Minunhan piti harrastaa ratsastusta koko ikäni. Minusta piti tulla menestyksekäs esteratsastaja.
Ja tällä hetkellä en tiedä mitä tehdä. En tule ainakaan enää harrastamaan ratsastusta, mutta haluan siltä tehdä jotain. Kaikki tarvitsevat elämässään unelmia ja tavoitteita. Nitä minulla ei tällä hetkellä ole.
Lopuksi haluan sanoa että tämä blogi tulee pysyymään netissä julkisena, en halua tätäkään heittää pois. Tämä voi olla muistona minun ja Ettanin yhteisestä matkasta, joka päättyi lyhyeen vaikka siltä olikin toivottu niin paljon. Se itä yhdessä sen hevosen kanssa koin on kuitenkin korvaamatonta ja tärkeitä muistoja. Ehkä minä sitten joskus pystyn lukemaan näitä postauksia ihan hyvillä mielin. Ehkä. Mutta mitä luultavimmin tämä oli nyt viimeinen postaus tähän blogiin. Tämä luku elämässäni on loppu, sen on vain pakko viimein todeta.
Kiitos, ja anteeksi.
