keskiviikko 27. syyskuuta 2017

.

Ensinnäkin, tämän postauksen olisi pitänyt tullu kuukausia sitten. Mutta en ole vain tätä postausta pystynyt aijemmin kirjoittamaan. Vaikka tämän kirjottamine olikin minulle ihan totaalista kidutusta, niin on pakko saada tämä tehtyä.

En ratsasta enää. En enään omista hevosta. Ettan on nyt ollut minun pikkusiskon omistuksessa jo pari viikkoa. Hevoset muutivat äskettäin toiselle tallille.

Mutta miksi? Miksi tässä piti käydä näin?

Ja oikeastaan minulla ei ole siihen vastausta. En tiedä mitä tapahtui, mutta oikastaan jo viime vuoden puolella minun kiinnostus ja motivaatio ratsastamiseen alkoi hitaasti haihtumaan. Ajattelin ensin että se oli ihan normaalia, minulla on ollut oikeastaan niin kauan kuin muistan aina talvella innostuksen puute niin ratsastukseen kuin blogiin, etenkin uuden vuoden alussa. Talvi tuli ja meni, kevät tuli ja meni sekä kesäkin vilahti ohi. En löytänyt sitä mitä etsin. Innostus hevosiin, mikä on ollut minussa kaksivuotiaasta asti oli täysin poissa. Sen tilalla on vain pohjaton kuoppa täynnä kaukaisia muistoja sekä unohettuja unelmia.






Olin pari viikkoa sitten kuvaamassa estekisoja tallilla. Olihan se ihan hauskaa, mutta olin iloinen että sain olla katsomossa kamera kädessä. Kisojen jälkeen, etenkin kuvia editoidessa minulle tuli todella surullinen mieli. Vasta illalla ymmärsin mistä se tuli. Se ei ollut siitä että olisin sittenkin halunnut mennä kisaamaan ja itse ratsastaa, vain sitä että ymmärsin että tämä vaihe minun elämää on loppu. Kissaminen näytti kyllä oikein hauskalta, mutta sitä himoa pästä hevosen selkän ei ollut. En ole tuntenut sitä himoa yli yhdeksään kuukauteen. En kaivannut ratsastusta yhtään. Ja se on todella outo tunne, sillä se himo päästä hevosen selkään, etenkin kilpailemaan, on ennen tullut esiin aina katsomossa istuessa.


En enää edes muista viime kertaa kun olisin ratsastanut. Se oli ainakin ennen minun rippileiriä, joka alkoi heinäkuun viimeinen pävä. Ennen sitä ratsastin ainoastaan kaksi kertaa viikossa, yhden este ja yhden koulutunnin. Kun tulin kotiin leiriltä niin minulle ilmoitettiin että en tarvitse enää ratsastaa. Ja se oli minulle helpotus, minun ei itse tarvinnut tehdä sitä päätöstä että lopettaisin ratsastuksen, vaikka se ajatus oli ollut mielessäni jo vaikka kuinka kauan.


Minun on vaikea ymmärtää mitä tapahtui. Vuosi sitten Ettan oli juuri tullut minulle ja treenasin sinä toivossa että pääsisin vihdoinkin korkeimmille radoille, isommille areenoille. Tuntui siltä että olisin viimeiset kolme vuotta seissyt paikoillani enkä päässyt yhtään kehittymän esteratsastuskessa, ja nyt minulla oli hieno hevonen ja kaikki mahdollisuukset mitä olin aina toivonut. Pieneatä sti unelmani oli ollut että omistaisin estehevosen jolla kilpailisin korkeissa luokissa. Sen unelman toteuttaminen oli melkein käden ulottuvilla. Nyt kaikki oli vain kiinni minusta.


Vuoden alussa saimme yhdessä Ettanin kanssa meidän ensimmäisen sijoituksen. Kuudes sija Ainossa 90cm luokasta. Silloin en tiennyt ett siitä tulisi myös minun ja Ettanin viimeinen sijoitus. Ja vaika kuinka sitä toivoisinkin, niin tiedän, että en tule palaamaan ratsastuksen pariin, en ainakaan moneen, moneen vuoteen.

Hyppäsin Ettanin kanssa minun ensimmäisen 90-100cm luokan, josta ei edes ole blogissa postausta, sillä en enää jaksanut tänne kirjoittaa, motivaatio oli ihan pohjassa jo siinä vaiheessa. Muistan että en olisi yhtään halunnut edes mennä kisoihin. Se oli ensimmäinen kerta kun en oikeasti halunnut mennä kisaamaan. Kilpaileminen oli ollut minulle parasta koko ratsastuksessa. Se kilpailu jäikin viimeiseksi. Olisipa edes mennyt hyvin. Saatiin yksi pudotus, perusradan viimeiseltä. Ja muutenkaan radan jälkeen ei ollut mitenkään hyvä mieli.

Sen jälkeen vanhempani sanoivat että minun ei tarvitse kilpailla jos en halua, mutta minulla pitää olla joku liikuntaharrastus joten jatkoin kuitenkin rastastusta. Ensin viisi kertaa viikossa, sitten se väheni vähenemistään ja ennen täysin lopettamista ratsastin vain kaksi kertaa viikossa. Ne viimeiset kuukaudet kun ratsastin niin se tuntui todella turhanpäiväiseltä. En halunnut enää käydä estetunneilla, ne olivat pahin osa viikosta. Silloin tiesin että en tule lähiäikoina saamaan motivaatiota ratsastukseen takaisin. Esteratsastus on aina ollu minulle kaikista tärkein asia. Ja nyt kun en edes halunnut kilpailla, tuntui siltä että millään ei ollut enää tarkoitusta. Koko harrastus oli pelkkää ajan ja rahan haaskausta.


Pahinta tässä kaikessa on se, että tunttuu siltä kuin olisin pettänyt kaikki tuntevani ihmiset. Kaikki jotka käytti aikaa ja rahaa siinä toivossa että pystyisin saavuttamaan unelmani. Jotka tekivät kaiken tämän vain minun vuokseni. Jotta saisin ne mahdollisuudet joista aina olin unelmoinut. Jotta voisin olla onnellinen. Ja minä petin heidät.


Ehkä meidän ei ikinä olisi pitänyt ostaa Ettania. Ettan on ihanin ja hienoin hevonen minä olen koskaan nähnyt. Ja se on edelleen elämäni hevonen. En tule koskaan tapaamaan samanlaista kun se. Mutta mikä idea siinä oli, että löysin minulle täydellisen hevosen kun kuitenkin vuosi sen oston jälkeen kaikki motivatio rastastukseen on kadonnut. Se ei ollut Ettanin syy, se ei tehnyt mitään väärin.

Ja minun on nyt pakko lisätä tämäkin tarina vielä tähän. Silloin kun ratsastin Ettanilla ensimmäistä kertaa ja olimme lähdössä sieltä tallilta kotiin, niin sen hetkinen lempikappaleeni, Alan Walkerin Faded soi radiosta. Sama kappale soi silloin kun ratsastin Silverin kanssa Helppo B radan jonka sitten voitin. Se olikin ensimmäinen ja viimeinen luokanvoittoni koskaan. Vaikka radalta poistuessa minä itkin, koska rata oli mielestäni mennyt niin huonosti. Ja se oli ainoa kerta kun itkin radan jälkeen, enkä muutenkaan itke todellakaan yleensä. Siinä tosin sitten kävikin niin että voitimme luokan Silverin kanssa, ja olin teittysti ensimmäisestä voitostani iloinen. Sama kappale soi radiosta tallissa myös kun toisen kerran kävimme katsomassa Ettania ennen kun ostimme sen. Tämä koko kappalejuttu silloin mielestäni hauska juttu, ja en olisi muuten huomannut, mutta koska se oli silloinen lempikappaleeni niin huomasin että se tuli radiosta. ’Lempikappaleeni soi kolmella tärkeällä hetkelllä’

Ironista tässä on kuitenkin se, että kun kuuntelee sanoja, ne eivät ole mitenkän iloisia. Voisin hyvinkin sanoa että ne kuvailevat aika täydellisesti se miltä minusta on tuntunut nyt jo monta kuukautta. Enkä edes pysty enää kuunnella sitä kappaletta. En vain pysty, se tuo mieleeni juurikin ne särkyneet unelmat ja pettyneet ihmiset.


En tiedä miksi tämän piti tapahtua juuri nyt. Miksi en lopettanut silloin kuin Ian, ensimmäinen hevosemme kuoli? Tai silloin kun en enää pystynyt etenemään Silverillä esteillä, ja meillä ei ollut mahjdollisuutta ostaa toista ponia/hevosta? Miksi juuri silloin kun minulla on allani potentiaalinen hevonen, joka kaiken lisäksi on kaikkea mistä olen unelmoinut. Juuri silloin kun minulla on kaikki mahdollisuukset päästä sinne mihin olen koko ikäni unelmoinut? Nyt kuin myös blogin kanssa alkoi mennä hyvin ja aloin saamaan enemän lukijota? 

Asia joka minua eniten mitetityttää on se, miksi tämä innostus lopahti. Mikä syy on siihen? Ja tiedän että se on yleistä että juurikin teini-ikäiset lopettavat harrastuksensa. "Elämään tulee niin paljon kaikkea jännittävämpää ja niin paljon tapahtuu". Niinhän sitä sanotaan. Tämä ei kylläkään pidä paikkaansa minun tapauksessani. Olen kyllä muuttunut siitä kuin aloitin yläasteen, mutta eniten ajattelutapani sekä itseluottamukseni on muuttunut. Ja itseluottamus on vain noussut, samalla kun olen oppinut tuntemaan itseni paremmin. Mutta ei minun elämän ole tullut mitään jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin mitä ratsastus minulle oli.
Vuosi sitten en pystynyt käsittämään miten jotkut nuoret lahjakkaat ratsastajat, jotka tosin olivat jo korkealla tasolla, pystyivät vain myymään hevosensa ja lopettamaan ratsastus. Se tuntui minulle niin kaukaiselta ajatukselta, ’en ikinä pystyisi tehdä niin’. Minunhan piti harrastaa ratsastusta koko ikäni. Minusta piti tulla menestyksekäs esteratsastaja.





Tällä hetkellä tuntuu siltä että elämässäni ei ole mitään merkistystä. Kaikki se mikä minulla oli. Ratsastaminen, oma hevonen. Sen minä pääti heittää pois. Melkein 10 vuotta ratsastamista, minkä vuoksi? Nyt minulla ei ole mitään. Ja älä käsitä väärin, olen onnellinen siitä että saan asua niin hyvässä paikassa kuin Suomessa, minun läheiset ovat terveitä ja muutenkaan minulla ei ole mitään murheita esimerkiksi rahasta tai muutenkaan selviämisestä. Mutta se ei tarkoita, että minun on pakko olla onnellinen tässä ja nyt. Se ei taroita, että voin vain unohtaa kaikki omat murheet koska "ajattele nyt niitä joilla on asiat paljon huonommin kuin sinulla!". En pysty olemaan onnellinen ilman intohimoa elämässäni. Ja tykkään minä vielä kuvaamisesta mutta ei minulla oikein ole mitään kuvattavaa nyt kun en ratsasta. Ja olen yrittäyt löytää jotain uutta harrastusta, mutta ehkä en ole etsinyt tarpeekis ahkerasti, koska en ole löytänyt oikein miitän. Enkä tosiaankaan halua että jään aina koulun jälkeen sängynpohjalle makaamaan.

Ja tällä hetkellä en tiedä mitä tehdä. En tule ainakaan enää harrastamaan ratsastusta, mutta haluan siltä tehdä jotain. Kaikki tarvitsevat elämässään unelmia ja tavoitteita. Nitä minulla ei tällä hetkellä ole.




Lopuksi haluan sanoa että tämä blogi tulee pysyymään netissä julkisena, en halua tätäkään heittää pois. Tämä voi olla muistona minun ja Ettanin yhteisestä matkasta, joka päättyi lyhyeen vaikka siltä olikin toivottu niin paljon. Se itä yhdessä sen hevosen kanssa koin on kuitenkin korvaamatonta ja tärkeitä muistoja. Ehkä minä sitten joskus pystyn lukemaan näitä postauksia ihan hyvillä mielin. Ehkä. Mutta mitä luultavimmin tämä oli nyt viimeinen postaus tähän blogiin. Tämä luku elämässäni on loppu, sen on vain pakko viimein todeta.

Kiitos, ja anteeksi.


6 kommenttia:

  1. Tsemppiä jatkoon! Pidin itse teini-ikäisenä parin vuoden hevostelutauon, jonka jälkeen suuri kaipaus hevosen selkään aina hevosen nähdessäni palautui. Tämä on ajallisesti ja rahallisesti niin vaativa laji, että sitä ei kannata jatkaa, jos se tuntuu pakkopullalta. Toivottavasti keksit kivan harrastuksen iltojen täytteeksi!

    VastaaPoista
  2. No höh. Mutta ei tuo mikään maailmanloppu ole! Häntä pystyyn ja kohti uusia haasteita vai mitä :) Rauhassa mietit jonkin kivan uuden harrastuksen.. Kuntosali, suunnistus..? Onhan niitä vaikka mitä vaihtoehtoja.

    Saako udella minne päin teidän hepat muutti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hepat muutivat ykistyistallille Veckjärven lähistölle :)

      Poista
  3. Olen ihan tosi pahoillani sun puolesta. Nyt mun on pakko kertoa sulle, että samaistun tohon tunteeseen ihan liikaa, niin paljon että tuli äsken itku lukiessa. Myös mun into ratsastaa ja kisata on ollut hukassa jo pitkään. Ja myös mun maailman rakkain hollantilainen on jatkamassa matkaa eteenpäin mun luota. Se murtaa mun sydämen ja hajottaa mut ihan totaalisesti, mutta niin tekee myös tää harrastus. Joskus on vaan kaikista paras kääntää uusi lehti ja kävellä pois, ainakin hetkeksi. Voimia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos, huomasin tämän kommentin vasta nyt.

      Nyt olen ollut ilman ratsastusta melkein puoli vuotta, ja vieläkin tuntuu ihan siltä että tein oikean päätöksen.

      En tiedä miten sulla tällä hetkellä menee, mutta toivon parasta, ja kiitos vielä kerran tästä kommentista, mutta myös kaikista muistakommenteista mitä tänne olet pistänyt päiviäni piristämään <3

      Poista

Kommentoi tähän alle, kiitos♥

Kommenttisi näkyvät sen jälkeen kun olen hyväksynyt ne, joten älä lähetä kommenttia uudelleen. Hyväksyn kaikki kommentit. Otan ilomielin vastaan rakentavaa kritiikkiä, kiva jos lukiat haluavat kertoa mielipiteensä niin että voimme tehdä yhdessä tästä blogista entistä paremman!